Vauvan tarina

Ja heti alkuun, mitään uusia vauvoja ei nyt ole tulossa. Keskitytään nyt vaan tuohon 2 vuotiaaseen "vauvaan" ;)

Synnytys kertomuksen olenkin jo tehnyt, mutta sitä edeltävästä ajasta en hirveästi olekkaan kertonut.

Kun huomasin olevani raskaana, se oli  järkytys. Niin hyvässä kun pahassa.

Sekavia tunteita, ilon ja pelon kyyneliä.

Mimin isähän heti alkuun ilmoitti, että jos pidän lapsen hän lähtee. Ja siihen lisäksi vielä paljon uhkailua, kiristystä ja kaikkea siltä väliltä. Onkai siis sanomattakin selvää, että mulla ei ole mitkään maailman lämpiminmät välit häntä kohtaan?

Oikeastaan oli hyvä, että selvisi, millainen mies hän pohjinmiltaan on. Eikä ollut vaikea valita miehen ja lapsen väliltä!

Siitä sitten alkoi 9 kuukauden yksin odotus.

Odotusajasta mulla ei ole mitään kummenpaa kerrottavaa. Se oli oikeastaan aika tylsää aikaa ja vähän yksinäistäkin.

Mimin synnyttyä alkoi se vauva arki, yksin.

Olin sen 9 kuukautta hokenut päässäni vain, että kyllä minä jaksan, kyllä minä pärjään, PAKKO!

olin lukenut älyttömät määrät kaiken vauvoista ja äitiyteen liittyvistä jutuista. Luulin, että mikään ei voisi yllättää minua. Olin väärässä.

Se pelko, että omalle lapselleen tapahtuu jotain on ihan käsittämätön!

Kun älyää, että on ihan oikeasti vastuusta tuosta pienestä ihmisestä. Ei ole ketään jonka kanssa voisi jakaa sen tuskan, jos jotain tapahtuu. Mulla menikin muutema viikko vähän sumussa, keskityin vain vauvaan. Tarkistin vähän väliä, että se on elossa. Hyvä, että itse edes syödä muisti.

Kerran sitten, luulin oikeasti että nyt se vauva kuoli!

Ei se liiku, eikä hengitä!

Tuntui kun oma sydänkin lakkaisi lyömästä.

Soitin ambulanssin. Itkin hulluna ja pyörin vain ympäri asuntoa vauva sylissä.

No se nyt on selvää, että vauva ei kuollut. Eikä ollut lähelläkään.

Se nukkui vain hyvin sikeästi! :D

Mutta tuo nyt kuvaa erittäin hyvin niitä alku viikkojen tunnelmia. Ei ehkä mitään maailman seesteisintä vauva-aikaa?

Mutta sitten päivä, päivältä se arki tasaantui. Aloin uskomaan siihen, että mitään pahaa ei tapahdu. 

Mimi on ollut aina kiltti ja rauhallinen tyttö. Luulen, että sille on myös tarkoituksensa. En tiedä miten olisin yksin jaksanutkaan, jos vauva olisi ollut erittäin itkuinen ja vaikea?

Mimin ollessa noin puolivuotias, tunsin itseni niiiiin onnelliseksi. Vietettiin ensimmäistä yhteistä kesää. Kaikki oli vain niin hyvin.

Ja on vieläkin.

<3